Remembering the life and music of legendary jazz guitarist Emily Remler Muistaa elämää ja musiikki legendaarisen jazzkitaristi Emily Remler

F or a short while I took guitar lessons from one of the finest female jazz guitarists since Mary Osborne. F tai hetken Otin kitaran oppia yksi hienoimmista naisten jazz-kitaristit koska Mary Osborne. I never became a great guitarist, but that's because I never put in the time it takes to be a great guitarist. En ole koskaan tullut loistava kitaristi, mutta se johtuu siitä, että en ole koskaan ottanut kuluvaa aikaa on loistava kitaristi. Emily on the other hand, lived and breathed the guitar. Emily Toisaalta, elänyt ja hengittänyt kitara.

O ne day I arrived at Emily's apartment to take a lesson and there she was in a leg cast and on crutches, having not exactly had the greatest time skiing. O NE päivänä tulin Emily asunto ottaa oppia ja että hän oli jalka valettu ja kainalosauvoilla, joilla ei juuri ollut eniten aikaa hiihto. I told her Joe Pass was coming to town and he was performing on a double-bill with Jim Hall. Sanoin hänelle, Joe Pass oli tulossa kaupunkiin, ja hän hoitaa kaksinkertaisen laskun kanssa Jim Hall. She said that she knew about it and she'd really love to go, especially since she was a good friend of Jim Halls, but there's one problem she said “at the moment I can't walk”. Hän sanoi, että hän tiesi, ja hän oli todella ihanaa mennä, varsinkin kun hän oli hyvä ystävä Jim Halls, mutta siellä on yksi ongelma, hän sanoi: "Tällä hetkellä en voi kävellä". I said “Emily, you're not heavy, so I'll just get as close to the Blue Note as I can and I'll carry you.” So, sure enough a few nights later I picked Emily up and drove down into Greenwich Village, found a spot on the north side of Washington Square Park and Emily got on my back and I carried her to the Blue Note. Sanoin "Emily, et raskasta, joten minä vain saada mahdollisimman lähellä Blue Note kuin voin ja tulen tekemään sinulle." Niin, totta tosiaan muutaman yön jälkeen otin Emily ylös ja ajoi alas Greenwich Village, totesi paikalla pohjoispuolella Washington Square Park ja Emily sai selässäni ja olen tehnyt hänen Blue Note.

I wish I had a tape recorder with me that night, because up in the dressing room after the first set Emily asked Jim if she could borrow his beautiful cherry colored guitar. Toivoisin nauhuria minua sinä iltana, koska vuonna pukuhuoneessa, kun ensimmäiset Emily kysyi Jim jos hän voisi lainata hänen kauniin kirsikan värinen kitara. Joe told her to play a tune with him. Joe kertoi pelata virittää hänen kanssaan. They had one beautiful interchange after another and it was something the rest audience downstairs never got to see. Ne oli yksi kaunis vaihto toisensa jälkeen, ja se oli jotain muu yleisö alakertaan koskaan saanut nähdä.

After playing with Joe, rather than stay for the 2nd set Emily asked me how my back was and wanted to know if I'd mind checking out Leni Stern, because she was playing that night at the 55 Bar on Christopher Street. Toiston jälkeen Joe, eikä jäädä 2. asettaa Emily kysyi minulta, miten minun selkä ja halusi tietää, jos olisin mielessä ostokset Leni Stern, sillä hän pelasi tuona iltana klo 55 Bar on Christopher Street. So, playing horse again, we made our way over a few more blocks. Niin, pelissä hevonen taas teimme niin yli muutaman korttelin.

What thrilled Emily that night was seeing not only two legendary guitarists at the Blue Note, but seeing another wonderful guitarist, who was also a great writer. Mitä innoissaan Emily, että yö oli nähdä ei vain kaksi legendaarista kitaristia on Blue Note, mutta nähdessään toinen loistava kitaristi, joka oli myös suuri kirjailija. Emily said “hey, I know I've got the chops, but I would love to write like Leni”. Emily sanoi: "Hei, minä tiedän minulla kyljykset, mutta mielelläni kirjoittaa, kuten Leni".

L eni was playing that night with a blazing guitarist named Wayne Krantz and as always her solos were silky smooth. L ENI pelissä, että yön häikäisevän kitaristi nimeltä Wayne Krantz, ja kuten aina hänen soolot olivat silkinpehmeä. I'll tell more about Leni another time, but what I saw that night made me realize that every talented individual has something to glean from another. Minä kerron lisää Leni toisen kerran, mutta mitä olen nähnyt, että yöllä sai minut ymmärtämään, että jokainen lahjakas henkilö on jotain poimia toiseen.
B eautiful music is always an interchange. B eautiful musiikki on aina vaihto.

In early 1985 I met Emily Remler, a young jazz guitarist who was getting some well-deserved attention at the time. Alkuvuodesta 1985 tapasin Emily Remler, nuori jazz-kitaristi, joka oli saada joitakin hyvin ansaittua huomiota tuolloin. I heard one of her records, a trio setting with my old friends Bob Moses and Eddie Gomez on drums and bass and was impressed. Kuulin erään hänen kirjaa, trio, jossa on vanhat ystäväni Bob Moses ja Eddie Gomez rummuissa ja bassossa ja oli vaikuttunut. Emily was creative, smart, swung like crazy, and had a time feel that was just about the best I had ever heard from any guitarist, male or female. Emily on luova, älykäs, vedettynä kuin hullu, ja oli aika tuntuu, että oli juuri paras olen koskaan kuullut mitään kitaristi, mies tai nainen.

Emily and I started playing together as a duo. Emily ja aloin pelata yhdessä duona. We toured the United States and Europe off and on for about a year and were briefly involved romantically, until I realized that we had very little in common. Me kiersi Yhdysvaltoja ja Eurooppaa pois ja noin vuoden ja lyhyesti mukana romanttisesti, kunnes huomasin, että meillä oli hyvin vähän yhteistä. We made a duet record for Concord Records, Together , which still stands up today, I think, especially as a testament to Emily's genius. Teimme duettona ennätys Concord Records yhdessä, joka on edelleen voimassa tänään, olen sitä mieltä, varsinkin osoitus Emily's nero. When the record was released there was lot of reaction from the jazz guitar community. Kun levy julkaistiin oli paljon reaktion Jazz Guitar yhteisössä. One publication, The Texas Monthly , had a long article analyzing the different soloing approaches we had. Yksi julkaisu, Texas kuukausittain, oli pitkä artikkeli analysoimalla eri sooloilua lähestymistapoja meillä oli. They surmised that Neal Tesser, who wrote the liner notes, had confused my playing with Emily's and Emily's playing with mine! Ne arveli, että Neal Tesser, joka kirjoitti linjaliikennettä toteaa, oli sekoittanut minun leikkiä Emilyn ja Emily's leikkivät minun! I thought that was kinda funny because ever since I started doing two-guitar things, even musicians who knew both of us sometimes couldn't tell us apart. Luulin, että oli kinda hauska, koska siitä lähtien, kun aloin tehdä kahden kitaran asiaa, vaikka muusikot, jotka tunsivat molemmat meistä joskus voinut kertoa meidät. The first example of this I recall came from Jack Bruce, who also said he couldn't tell me from John McLaughlin when he first heard “Spaces”. Ensimmäinen esimerkki tästä Muistelen tuli Jack Bruce, joka myös sanoi, että hän ei voinut kertoa minulle John McLaughlin, kun hän kuuli ensi "aluetta". But where McLaughlin came off sounding like a high-flying rocket, Emily was like a poet when she played. Mutta jos McLaughlin irtosi kuulostaa korkealentoinen raketti, Emily oli kuin runoilija, kun hän soitti. I recall one bizarre incident on tour in Germany when we were in a doctor's office. Muistan yksi outo tapaus kiertueella Saksassa, kun olimme lääkärin vastaanotolla. The doctor had a guitar there, an entry-level solid-body, with a small amp. Lääkäri oli kitara siellä, lähtötason kiinteä-elin, jossa pieni vahvistin. Emily picked it up and plugged in and started playing just with her fingers – no pick. Emily nosti sen ylös ja kytkettynä ja alkoi soittaa vain hänen sormensa - ei valita. We were all mesmerized by what she was doing: chords, timing, feel, counterpoint, and spontaneity. Olimme kaikki mesmerized, mitä hän oli tekemässä: sointuja, ajoitus, tuntea, kontrapunkti, ja spontaaniutta.

Emily died an untimely and all-too-early death in 1990 at the age of 32. Emily kuoli väärään aikaan ja aivan liian aikaisin kuolema vuonna 1990 32-vuotiaana. Monty Alexander, her ex-husband, said it best; “She's out of town. Monty Alexander, hänen ex-miehensä, sanoi sen parhaiten, "She's out of town. She'll be back” – I believe that – the music was just too good. Hän tulee takaisin "- Uskon, että - musiikki oli aivan liian hyvä.